29.3.2017

Puuttu voimat vastaanottaa


"mä luulen et tiesin mitä onni on
ja siks mä olin niin kovin onneton

tiesin et saada voin jotain parempaa
elämällä mulle ois annettavaa
multa puuttu vaan voimat vastaanottaa" 



Kuva: Pam Intawan

28.3.2017

Mun kuuluu elää


Mä lähin yhtenä kiireettömänä aamuna ihan tavallisesti kävelylle koiran kanssa. Ajatukset oli aika suorituskeskeisiä: siinä kävellessäni tuumailin, että mikä lenkki olisi nopea mutta sellainen, että koira saisi juosta irti, ja samalla suunnittelin seuraavalle päivälle juoksulenkkiä, ja päätin, että lenkin jälkeen käyn kantamassa pannuhuoneelle sylin puita ja sitten teen aamupalaa ja suoristan hiukset ja vaihdan vaatteet ja illalla täytyy katsoa seuraavan päivän asun valmiiksi ja...

Kävelin aika rauhalliseen, tasaiseen tahtiin ja askeleet vei metsään. Ajatukset muuttu pikkuhiljaa läsnäolevimmaks, huomasin tuulen, huomasin linnunlaulun, huomasin, että kohta alkaa paistaa aurinko. Huomasin, että koira parin sadan metrin päässä pysähtyi ja sitten jatkoi taas kulkuaan. Huomasin, että mun kävelytahti on juuri sopiva ja rauhoittava.

Sit mä yhtäkkiä rupesin hymyilemään. Se hymy vaan tuli, ja musta tuntu idiootilta hymyillä yksin keskellä metsää, mutta silti hymyilin, varovaisesti. Sitten leveämmin. Ja sitten hymy taas hyytyi. Mulla oli kummallinen olo, sellanen, että tunteet piti mua täysin vallassaan, ja mä vaan kuulostelin niitä, pistämättä lainkaan vastaan.

Pysähdyin, venytin niskaa. Tuuli yltyi. Koira säntäili ympäriinsä innoissaan. Yhtäkkiä hengittäminen tuntui raskaalta, tukalalta. Olo oli outo. Käännyin ja lähdin taas kävelemään.


Ja sitten, jostakin mun mieleen syöksyi ajatuksia ja tuntemuksia, ehkä parhaita, joita olen kokenut:

Mä kuulun tähän maailmaan. Mun kuuluu elää. Mun elämällä on tarkotus. Mä oon merkityksellinen ihminen. Mulla on omat tehtäväni tässä elämässä.

Mun silmiin nousi ihmetyksen ja innostuksen ja huojennuksen ja kiitollisuuden kyyneleet. Mä ymmärsin, että mä jaksan. Mä pärjään. Mä selviän elämästä, ja hyvin selviänkin. Mä oon vahva ihminen. Mä oon vapaa. Mä oon onnellinen, mä oon kiitollinen.

Ymmärsin samalla myös, kuinka suuri siunaus on ollut kaikessa pahassa ja vaikeassa mitä oon elämässäni kokenut. Hetkeäkään tähänastisesta elämästä en muuttaisi. Ne hetket, jolloin psyykkinen kipu ja tuska purkautuivat fyysisesti. Ne hetket, jolloin pelkäsin sekä elämää että kuolemaa. Ne hetket, jolloin mieluiten vältti ajattelemasta tulevaisuutta. Ne hetket, jolloin pahaa oloa pakeni konkreettiseen tekemiseen, ettei olisi tarvinnut ajatella. Ne hetket, jolloin vastuun sysäsi toiselle ihmiselle ja ahdistui vain lisää ja sai toisenkin ahdistumaan. Ne hetket, jolloin luopumisen tuska on saanut huutamaan yksin.

Ne hetket, ne oli niin tärkeitä. Jokainen. Merkityksellisiä, korvaamattomia. Oon kiitollinen niistä. Ne toi mut tähän hetkeen, opetti kuuntelemaan itteäni. Opetti päästämään irti rajoittavista asioista. Opetti luopumaan läheisriippuvuudesta.


Ja ennen kaikkea:

opetti, että mä oon arvokas. Tärkeä ihminen. Rakas. Riittävä.

Itselleni.


Kuvat: Susanna Niva

Mä toivon, että jokainen teistä voi joskus kokea saman. Koska tuo sama pätee jokaiseen ihmiseen. Ihan jokaiseen. Meistä jokaisella on tarkoitus. Meidän jokaisen elämällä on tarkoitus. Meidän jokainen hetki, jokainen tunne, ajatus ja teko, on merkityksellinen. Ja kaikki, mitä me koetaan, on meidän parhaaksi.

27.3.2017

Että voisi hellästi pidellä kiinni

Mä istuin bussissa. Päässäni oli yksi kysymys. Sama, joka oli ollut siellä jo pitkään. Sama, joka multa oli kysytty muutamaa kuukautta aiemmin. Kysymys, jolla leikittelin puolitosissaan, mutta johon en silti halunnut vastata.

Jos se tuntuu oikeelta ratkasulta, ni pitääkö sillon päästää irti?

Tiesin, että se ei tuntuis hyvältä, se ei tuntuis kivalta, se ei tuntuis millään tapaa reilulta eikä positiiviselta. Se tuntuis raskaalta, pelottavalta ja lamaannuttavalta. Mutta samalla se tuntuis oikeelta. Päästää irti. Unohtaa.

Muistelin. Tunnustelin ajatuksissani. Hetkiä, jolloin hymy heijastui silmistä. Hetkiä, jolloin läsnäoleminen oli etuoikeus. Hetkiä, jolloin ei kaivannut mitään muuta. Hetkiä, jolloin roolit ja naamiot tippuivat, ja jäljelle jäi vain ihminen, kaikessa hauraudessaan, vahvuudessaan, kauneudessaan. Kaikki oli hyvin.

Oli myös huonoja hetkiä, mutta en halunnut miettiä niitä. Halusin miettiä kauneimpia muistoja, kauneimpia tunteita, kauneimpia sanoja, sanomattomia.

Mä istuin bussissa ja mietin, voinko itkeä siellä. Voin tai en, silmät kyyneltyivät.


"Pitääkö päästää irti? Pitääkö päästää, vaikka se tuntuu vaikeelta, jos silti tuntuu, että se on oikein? Pitääkö oikeasti? Onko pakko? Mä en halua. Ja silti tiedän. On aika vapautua. Kantaa vapauden tuoma vastuu. Ottaa tilaa. Ottaa aikaa.

on aika päästää irti
että voisi joskus
hellästi pidellä kiinni

aika luopua
että voisi joskus saada."


En ole koskaan itkenyt niin paljon kuin saman päivän iltana. Jostain syvältä sisältä kumpusi tuska, pelko, ahdistus. En tiennyt, että niin syviä tunteita voi kokea. Löysin jonkun aivan uuden tuntemisen tason, sellaisen, jonka olemassaoloa en ollut osannut edes kuvitella.

Aamulla oli helpotus. Mä olen vapaa ihminen. Irti psyykkisistä odotuksista, jotka kahlitsivat.

26.3.2017

Kaikesta selviää, aina

"Jos sun elämässä vois olla joku asia toisin, mikä se ois?"

*hiljaisuutta*

"Emmä kyllä tiiä, en mä ehkä muuttais mitään mun elämästä."


Vastatessani kaverin kysymykseen mä tajusin, että oon aivan käsittämättömän onnekas ihminen. Että oikeasti voin olla tyytyväinen elämääni tällaisenaan. Voin olla onnellinen. Voin sanoa, että en muuttaisi elämässäni mitään.

En sano tällä sitä, että en tuntis negatiivisia tunteita, rämpis välillä pohjamudissa tai stressais ja ahdistuis. On hetkiä, jolloin tekisi mieli sysätä vastuu itsestä jollekin muulle, antautua voimattomuuden valtaan, luovuttaa. On hetkiä, jolloin tavalliset asiat ahdistaa ja kyyneleet painaa silmäkulmissa, vaikka ulkona paistaa aurinko ja kaiken pitäisi olla hyvin. On hetkiä, jolloin tuska purkautuu fyysisesti ja tuntuu, kuin näkymätön käsi painautuisi tiiviisti kasvoille niin, etten saa happea.

Mutta tuollaisinakin hetkinä mä koen, että hyväksymällä senhetkisen olotilan, mä pärjään ja pääsen ylös. Paniikki ei saa enää samanlaista valtaa kuin ennen. Psykologin sanoja lainaten: "Sulla on hyvät valmiudet käsitellä sun tunteita." Koen itse ihan samoin. Mä oikeesti voin hyvin, huolimatta kaikista fiiliksenheittelyistä ja viime aikoina kiusanneesta väsymyksestä.

Ei kaikki helppoa ja kivaa oo, mutta pohjimmiltaan mun suhtautuminen kaikkeen on sellaista, että mä selviän. Se ajatus kantaa. Pieni toivonkipinä mun sisällä sykkii huonoinakin hetkinä, ja luottamuksesta on tullut taas tuttu kaveri.

On ihan käsittämättömän hienoa tajuta, että mä oon päässy siitä masentuneisuusjaksosta yli. Siitä harmaasta massasta, joka imaisi sisäänsä, sitoi silmät ja piti huolen, että koskaan ei saanut hengitettyä keuhkojen täydeltä happea. Siitä, joka ahdistavan vakuuttavasti kuiski: olet vallassani, et pääse musta ikinä eroon. Mä uskoin tuota päänsisäistä ääntä. Koin, etten voi selvitä koskaan. Mutta silti selvisin. Oon siitä tajuttoman kiitollinen ja onnellinen.

Jotenki tuo kaikki on valanu muhun uskoa, että jokainen ihminen on juuri siinä elämäntilanteessa missä hänen kuuluukin olla. Jos kyseiseen elämäntilanteeseen liittyy masennusta tai muita vaikeuksia, niistä selviää. Kaikesta selviää, aina.

Ei mulla muuta